Tallaamattomilla poluilla

Käsitykset ihmisen mahdollisuudesta muuttua vaihtelevat voimakkaasti. Jotkut ajattelevat persoonallisuuden muovautuvan nuoruusiän myötä pysyväksi ja sen jälkeen vaikeasti muuttuvaksi. Joidenkin mielestä persoonallisuus muovautuu kaiken aikaa. Toiset ajattelevat muutoksen mahdollistuvan vääristyneitä ajatusmalleja muokkaamalla. Ihmisen voidaan nähdä myös muuttuvan vääjäämättä hitaasti suhdekokemustensa ja niille antamiensa merkitysten myötä. Omien opittujen käytös- tai reaktiotapojen muuttaminen on kuitenkin usein tuskallisen hidasta riippumatta siitä, mihin teoria muutoksesta perustuu. Miksi näin on? Mitä on muutosvastarinta? Onko vanhoihin malleihin "repsahtaminen" merkki siitä, ettei muuttuminen ole mahdollista? Voinko muuttaa itseäni tai toisia? 

Keskusteluissa avioerojen yleistymisestä on toisinaan nostettu esiin ajatus avioliittokoulusta, joka valmentaisi rakastuneita pareja tulevan liiton tuleviin haasteisiin. Vaikka ajatus on ymmärrettävä, en henkilökohtaisesti usko sen toimivuuteen. Parisuhteen hoitamisen haasteellisuuteen on vaikeaa pysähtyä suhteen alkuvaiheessa, kun usko ja luottamus tulevaisuuteen ja rakkauden kestämiseen on vahva. Ennakoitu haaste ei tunnu todelliselta haasteelta. Tietoa kaikesta mahdollisesta on saatavilla runsaasti, mutta vasta kun suhteessa oloon liittyvät kysymykset tulevat todeksi omassa suhteessa, herää halu ymmärtää sitä, mitä itselle ja toiselle on tapahtunut ja mikä suhteessa on muuttunut.

Toiseen ihmiseen tai ulkopuoliseen apuun turvautuminen on monille vaikeaa. Ihmiselle tyypillinen tapa odottaa melko pitkään kertoo toisaalta hänen sitkeydestään ja uskostaan siihen, että asiat muuttuvat paremmaksi ajan myötä. Joskus tämä sitkeys saa aikaan ongelmien kroonistumisen ja niihin liittyvien pettymysten ja toivottomuuden tunteiden juurtumisen syvälle hänen mieleensä. Kun ulkopuolista apua lähdetään etsimään, on useilla toive nopeasti avun piiriin pääsystä ja yhtä nopeasti avun saamisesta, eli ongelmien poistumisesta muutaman keskustelukerran tuloksena. Samaan aikaan tarjolla oleva muutos on pelottavaa. Muutoksen pelko pyrkii suojelemaan itseä tuntemattomalta. Sanonta "Parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas" kertoo pelostamme uutta kohtaan silloinkin, kun muutos merkitsisi muutosta parempaan. 

Pienen lapsen opetellessa elämisen perustaitoja tarvitaan mittaamaton määrä yrityksen, epäonnistumisen ja uudelleen yrittämisen kertoja ennen kuin uusi asia tallentuu mieleen, osaksi itseä. Se edellyttää monivaiheista prosessia, jossa turvallisuudentunteen ja kiintymyksen varassa elämää opitaan yhdessä aikuisen kanssa. Olipa kyseessä tunteiden tunnistamisen ja ilmaisemisen tai konkreettisten tekemisten oppiminen, oppimisprosessia voidaan myös aivoissa tapahtuvien muutosten kannalta ajatella samankaltaiseksi prosessiksi, jossa heinikkoon tai risukkoon muodostuu vähitellen toistuvien tallaamisten tuloksena ensin havaittavissa oleva reitti, vähitellen siitä muodostuu polku, ja sitä vahvistamalla tie, jolle on helppo löytää. Näiden hermoverkostoissa syntyvien polkujen reiteillä me tunnemme, koemme ja reagoimme asioihin omalla tavallamme. Kuten luonnossa ahkerasti käytetty polku löytyy uudelleen, vaikka sen päälle kasvaisi ruohoa, heinää tai risukkoa myös vanhat reagointitavat aktivoituvat herkästi uudelleen. Sisäiset polut voivat olla tuttuja ja vahvasti itseemme piirtyneitä, silloinkin kun ne vievät meidät ei-toivottuun päämäärään. Erityisen vahvasti koetut tilanteet vahvistavat kokemusmaailmamme askelmia kuvan kivilaattojen tavoin. 

Edinbourghin yliopisto julkaisi mielenkiintoisen seurantatutkimuksen. Vuonna 1947 opettajat arvioivat 14-vuotiaita oppilaitaan itseluottamuksen, sinnikkyyden, vakauden, tunnollisuuden, omaperäisyyden ja menestymisen suhteen. 174 osallistuneista suostui jatkotutkimukseen 77- vuotiaana. Samoja persoonallisuuden piirteitä mitattiin heidän omien arvioittensa ja läheisten heistä tekemien arvioiden perusteella. Piirteistä vain tunnollisuus ja vakaus olivat säilyneet jokseenkin ennallaan. Tämä tutkimus lisää luottamusta ihmisen elinikäiseen mahdollisuuteen kasvaa ja kehittyä. Psykoanalyyttisen ajattelun ytimessä on alati muuttuva totuus ihmisestä. Se merkitsee sitä, ettei ihminen tai elämä tule koskaan valmiiksi. Keskeistä ovat ihmisen kokemukset ja merkitykset, joita hän antaa elämässään oleville asioille ja tapahtumille. 

Muutos on hidasta. Uusien tunnetaitojen oppiminen, luottamus toiseen ja luottamuksen arvoiseksi tuleminen eivät voi tapahtua hetkessä. Vaikka systeemisen ajattelun mukaan yhden osapuolen muuttuessa toisessakin tapahtuu vääjäämättä jotakin, toisen puolesta ei voi muuttua. Muutos edellyttää ihmisen omaa halua ja motivaatiota muutokseen. Uuden oppiminen edellyttää sinnikkyyttä enemmän kuin lahjakkuutta. Uusien polkujen tallaaminen on mahdollista, mutta se vaatii meitä sietämään sisäistä ristiriitaa, turhautumista, uskaltautumista ja toiseen tukeutumista yhä uudelleen ja uudelleen. Jokainen rakastava hetki tallaa luottamuksen polkua vahvemmaksi.

Sanna Aavaluoma