Kuule kun kuolema kuiskaa

08.07.2018

Kuolema on läsnä elämässämme syntymästämme saakka. Silti emme halua ajatella sitä. Kuolema muistuttaa meitä elämän rajallisuudesta erilaisten epäonnistumisten, luopumisten ja menetysten myötä. Luopumiset ja menetykset koskettavat kuolevaista itsessämme. Sen vuoksi pidämme kaikin voimin kiinni kaikesta, jota kuvittelemme omistavamme - omaisuudesta, ihmissuhteista, hyvinvoinnista ja menestyksestä. Pienissä luopumisissa Kuolema kuiskaa meille olemassaolostaan lempeästi. Kuulemalla sen kuiskauksen suostumme luopumaan elämän aikana erilaisista asioista - lapsuudesta, kodin tarjoamasta  huolenpidosta itsenäistyessämme, lastemme kasvaessa vastuusta lasten omista valinnoista, iän karttuessa omasta nuoruudesta - voimme vahvistaa kykyämme ajatella sitä, että kuljemme kaikki kohti kuolemaa.  Jos suljemme korvamme Kuoleman kuiskauksilta sen täytyy tullessaan huutaa.  Kuoleman tulo satuttaa, mutta se on osa elämää. Kuoleman olemassaolon sietäminen ei merkitse elämisen lopettamista. Päinvastoin se antaa meille uskallusta kokea ja nauttia kaikesta siitä, mitä elämä meille tarjoaa.

Kuoleman kohtaaminen on niin kivuliasta, että itseämme lohduttaaksemme puhumme siitä pois nukkumisena, ajasta iäisyyteen siirtymisenä tai viheriäille niityille lepäämään menemisenä. Ne, jotka suojautuvat Kuolemalta karskiudella, puhuvat kuolemisesta veivin tai lusikan nurkkaan heittämisenä, siirtymisenä ilmavoimiin tai tyhjän potkaisemisena. Asiallisesti Kuolema kierretään sanomalla ihmisen poistuneen keskuudestamme, jättäneen tämän maailman tai tulleen tiensä päähän. Jopa terveydenhuollon ja siten myös kuoleman ammattilaiset etäännyttävät Kuoleman - heille Kuolema on exitus. Kuollut on astunut systeemin uloskäynnistä. Myös Kuoleman kiertoilmaisut muuttuvat ajan myötä. Tänä päivänä puhutaan kuoppabileisiin lähdöstä tai kamppeiden kirpparille jättämisestä. On vaikea sanoa "hän on kuollut".

Kuolema kuten Elämäkin on meissä kaiken aikaa mutta emme ole niistä kummastakaan aina tietoisia. Ajatellessamme hyvien asioiden olevan mahdollisia joskus myöhemmin, emme anna Elämälle tässä ja nyt tilaa. Kun työnnämme Kuoleman pois ajatuksistamme, sen ahdistavuus tiedostamattamme ajaa meitä tekoihin, joiden avulla kuvittelemme olevamme kuolemattomia. Osa näistä teoista itse asiassa ovat vaarallisia ja paradoksaalisesti vievät meitä lähemmäs Kuolemaa.

Saattohoito on kaunis sana. Pienestä alkaen ihminen tarvitsee saattajaa paikkoihin, joissa hän ei ole aiemmin ollut, jotka ovat vieraita ja kenties pelottavia. Vaikka kuolemme yksin, me tarvitsemme saattajaa Kuoleman portille. Saattajat toivottavat hyvää viimeistä matkaa.  Kuoleman ja kuolevan vältteleminen on pakenemista omalta kuolemalta. Se on turhaa, sillä ei Kuolema ota meitä mukaansa ennen kuin aikamme on tullut. Voidaksemme olla todesti elossa, meidän on uskallettava ajatella Kuolemaa ja olla sen lähellä. Kuolevan vierellä oleminen ei jouduta omaa kuolemaamme. Sen sijaan se voi auttaa meitä olemaan enemmän kosketuksissa Elämään ympärillämme ja siihen kaikkeen elävään, joka meissä on.

Ainut, mitä meille läheisen kuoleman jälkeen jää, on rakkaus. Se pitää sisällään kaiken sen, mitä olemme yhdessä kokeneet ja toisiltamme oppineet. Siihen kuuluu myös kaikki tuohon ihmissuhteeseen liittyneet kivuliaat asiat. Rakkaus mahdollistaa kuolleen muistamisen sellaisena kuin hän oli - hyvine ja huonoine puolineen. Silloin muisteleminen lohduttaa ja kannattelee ikävän ja surun rinnalla. VIelä elossa ollessamme läheistemme kanssa parasta olisikin uskaltaa nauttia hyvistä arkisista hetkistä ja kertoa siitä, miten rakkaita he meille ovat. Ilmaistu, jaettu ja yhdessä koettu rakkaus ei koskaan katoa. 


Sanna Aavaluoma